Matka maan ääriin

 

Menolippu maailman eteläisimpään kaupunkiin

 

Harvoin tulee ostettua ulkomaille lähtiessä pelkkä menolippu. Nyt meillä on sellainen, suoraan maapallon toiselle puolelle. Välilaskut Madridissa ja Buenos Airesissa. Kahdenkymmenenkahdeksan tunnin lentomatkan jälkeen olemme Ushuaiassa, maailman eteläisimmässä kaupungissa.

 

Markku sai vuoden vuorotteluvapaan ja halusi matkustaa mahdollisian kauas pimeästä pohjoisesta. Minä tahdoin Ushuaiaan, koska siellä asuu ystäväni Kati ja toiset ystäväni Auli ja Hannu ovat juuri nyt siellä purjeveneellä.

 

Emme tiedä kuinka pitkä tästä matkasta tulee. Meillä ei ole paluulippua. Mutta tuntuu hyvältä aloittaa matka täältä, ääripisteestä. Olemme Tulimaassa, Etelä-Amerikan eteläisimmässä kärjessä. Kun saamme tarpeeksemme tästä karusta ilmastosta, voimme jatkaa matkaa pohjoiseen, kohti lämpöä ja hedelmäpuita.

 

Pive 6.12.2015

 

 

 

 

 

Telttapaikka koiralauman keskellä

 

Telttapaikkamme on ihmeellinen. Vuorilla lumet sulavat ja puro on muuttunut leveäksi virraksi. Saamme luvan pystyttää teltan kahden virran risteykseen, rannan tasaiselle nurmikaistaleelle. Ympärillä kasvaa pyökkimetsää ja yläjuoksulla kohoavat lumihuippuiset vuoret. Auringonpaiste lämmittää teltan ja ympärillä pyörii touhukas joukko koiria.

 

Vaaleaa pystykorvaa alamme kutsua viirusilmäksi. Sitten on kaksi mustaa kaverusta ja yksi vaalea noutaja, joka näyttää niin paljon omalta koiraltani, että annan sille saman nimen - Kusti. Välillä paikalle juoksee myös kaksi bokserikuonoista koiraa ja sivummalla pysyttelevä räksyttävä villakoira. Hännät heiluen koirat työntävät kuonojaan kainaloihimme. ”Rapsuta, rapsuta,”ne vaativat. Välillä alkaa tappelun nujakointi ja kura lentäen koirat painivat ja juoksevat ympäriinsä.

 

Aurinko vaihtuu sateeseen ja kuraa on kaikkialla. Kuraa on kengissä ja housuissa puolisääreen asti. Kaupungilla kävellessä huomaa, että se on aivan tavallista täälläpäin. Työnnämme kuraisia koiria pois teltan suuaukolta ja ostamme tiskirätin, että voimme pyyhkiä kuraa pois teltan eteisestä.

 

Ensimmäisenä yönä teltassa pelkäsin vain sitä, että hevonen astuu päälle. Neljä hevosta kuljeskeli vapaana joen rannassa ja kävi teltankin luona syömässä ja hyppelemässä. Sittemmin niitä ei enää näkynyt, olivat varmaan palanneet kotiinsa. Yleensä hevoset ovat täällä kytkettyinä. On villihevosiakin, mutta ei näin lähellä kaupunkia.

 

Toisena yönä oli viileää. Nukuimme makuupussissa pitkähihaiset päällä. Tulimaassa on alkukesä. Joulukuu vastaa Suomen kesäkuuta. Pyökeissä on tuoreita keväänvihreitä lehtiä, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Teltalle ei kuulu aamuisin linnunlaulu, kosken pauhu peittää kaikki muut äänet. Avatessamme teltan oven kohtasimme yllättävän näyn. Vihreän maiseman yllä leijaili sakea lumisade.

 

Kolmantena yönä emme palelleet, makuupusseissa oli lämmintä. Aamulla kuuntelimme hassuja ääniä teltan liepeiltä. Ehkä ne ovat koirien häntien huiskauksia. Tai ehkä teltan katolta valuu alas lunta, ehdottaa Markku. Se kuulosti minusta aivan uskomattomalta, mutta totta se oli. Viiden sentin kerros kosteaa lunta oli kerääntynyt teltan katolle ja se liukui laattoina alas teltan liepeitä pitkin.

 

Taas saimme hämmästellä Tulimaan alkukesän säiden yllättävyyttä. Innostuin niin, että menin aamu-uinnille virtaan. Hyppely, loiskis, hyppely, hauskaa! Koirat uivat ja hyppivät mukana.

 

Pive 10.12.2015

 

 

 

 

Merikarhut nuotiolla

 

 

Telttapaikkamme on Cocon talon lähellä. Ystäväni Kati asuu Cocon kanssa pienessä talossa pyökkimetsässä. Talo on rakennettu puusta ja pellistä ja sitä lämmitetään suurilla pyökkihaloilla. Me juoksemme joka aamu teltalta talolle keittämään kahvivettä ja iltaisin puhumme sekaisin huonoa espanjaa ja englantia sekä sujuvaa suomea. Viimeisenä iltana grillaamme.

 

Paikalle on kutsuttu iso joukko merikarhuja. Kaikki ovat purjehtineet valtamerillä. Mukana on uusiseelantilainen pariskunta, jonka Coco oli tavannut purjehduksellaan Kap Verdellä. Auli ja Hannu ovat purjehtineet Ushuaiaan Huippuvuorilta asti. Minä ja Kati tapasimme ensimmäisen kerran Brestin satamassa, olimme kumpikin purjehtimassa Biskajan yli.

 

Ruoka grillataan tulella, joka on tehty puolikkaaseen tynnyriin. Tynnyrin päällä on ritilä, sa siinä paistuu jauhelihapihvejä, makkaroita ja paprikoita. Paprikoiden täytteenä on kananmunasta ja kahdesta juustosta tehty kastike, joka hitaasti hyytyy paprikoiden kypsyessä. Pihvit ovat herkullisia. Ne syödään hampurilaisina leipäpalan välissä, siivu raakaa sipulia ja tomaattia riittää mausteeksi.

 

Nuotio on tunnelmaa varten. Siihen haetaan metsästä lisää maahan pudonneita käppyräisiä oksia. Glögipannu lämpiää nuotion reunalla. Koirat kerääntyvät seuraan, naapuruston lapsetkin käyvät välillä katsomassa mitä tapahtuu. Puhutaan merestä ja purjehduksesta, Tulimaasta ja koko maailmasta.

 

Pive 13.12.2015

 

 

 

 

Veneilyä Beaglen kanavalla

 

 

”Beaglen kanavalla on hankala purjehtia,” sanoi Auli.”Mutta siellä voi veneillä.”

 

Muutamme viikoksi Aulin ja Hannun purjevene Mantalle. Manta on 40 jalkaa pitkä teräsvene, tehty valtamerille ja arktisiin olosuhteisiin. Ruoriin on liimattu tarra, jossa on mursun kuva. Suomen arktinen klubi, siinä lukee. Haaveilen näkeväni pingviinin. Ja merileijonan.

 

Vallitsevat tuulet Beaglen kanavalla on läntisiä. Melkein aina tuulta on liikaa tai ei lainkaan. Länteen mennään siis silloin, kun tuulta ei ole. Ajelemme moottorilla Lapataian lahdelle Tulimaan kansallispuistoon. Täksi viikoksi on luvattu kaunista säätä, ei kovia tuulia, aurinkoakin. Matkalla todella näen elämäni ensimmäisen pingviinin. Se ui vastaan, kuin suuri lunni.

 

Ankkuroidumme, syömme lounaan, otamme päivänokoset. Sitten hyppäämme kumiveneeseen, lähdemme kävelylle kansallispuistoon. Puistonvartija tulee innokkaasti meitä vastaan. Emme saa nousta rantaan, lo siento! Pääsylippuja voi ostaa ainoastaan puiston portilta, kahdentoista kilometrin päästä.

 

Palaamme takaisin veneeseen. Se sopii minulle, sillä oikeastaan tahdoinkin maalata kuviani salongin pöydän ääressä. Markku lähtee kumiveneellä rantoja tutkimaan. Myöhemmin harmitti, että en ollut lähtenyt mukaan, sillä suurisilmäinen merileijona oli käynyt katsastamassa kumiveneen metrin päästä. Puuh, pärskis ja voltti kerien. Minä en ole ikinä nähnyt merileijonaa.

 

Illalla lämpiää sauna. Mantalla on sievä pieni sauna, jonka sähkökiuas lämmitetään generaattorin voimin. Kiukaalla on kauniita pyöreitä rantakiviä ja löylyt ovat mainiot. Käymme uimassa, mutta merileijonia ei enää näy.

 

Pive 15.12.2015

 

 

 

Isla Redonda

 

Isla Redondaa kiertäessä tulee kuuma. Tungemme takit ja tuulihousut reppuihin. Ei tarvita käsineitä, villapaitakin on liikaa. Ensimmäistä kertaa tällä matkalla tuntuu siltä että on kesä. Ja kesä täällä onkin, eteläisen pallonpuoliskon juhannus.

 

Kukat ja pensaat kukkivat ja linnut metelöivät puissa. Isla Redonda on eteläisin saari, jossa olen koskaan käynyt, heti siinä Tulimaan eteläpuolella. Saari on pieni, sen kiertää parissa tunnissa. Auringonpaiste tekee siitä paratiisisaaren. Täällä viihdymme pitkään.

 

Pive 20.12.2015

 

 

 

Parhaat rapureseptit

 

Pieni keltainen kalalaiva tulee tervehtimään. He ovat pyydystäneet kolme saavillista kuningasrapuja. Neljä kuningasrapua vaihtuu kahteen viinipulloon.

 

Mantan keittiössä ravut keitetään ja sitten alkaa miesten työ. Kuningasravuissa liha on jaloissa. Piikikkäät ja kovat kuoret jalkojen päältä halkaistaan ja lihat kaivetaan esiin. Siinä lentelevät sekä ravunkappaleet että kirosanat.

 

Jokaisella ravulla on kahdeksan jalkaa. Laskelmiemme mukaan meillä on kuusitoista metriä ravunlihaa. Siitä syntyy seuraavat neljä ateriaa: Kuningasrapua valkosipulikastikkeella, Rapumunakas, Kermainen rapupasta ja Juhannuspestoravut uusilla perunoilla.

 

Neljä rapua, neljä ateriaa, neljä onnellista ruokailijaa. Juhannuspestoa varten keräsimme saaresta nuoria voikukanlehtiä ja mustaviinimarjan lehtiä, ainoat villit vihreät, jotka tunnistimme syötäviksi. Rapupasta oli taivaallista, valkoviinissä tiristettyä sipulia, sitruunankuorta, rapua ja kermaa.

 

Kolmantena päivänä kaikki ravut oli syöty. Vasta sitten muistan, että rapujuhlissahan on tapana juoda snapseja ja laulaa kovaan ääneen snapsilauluja. Itsekseni hymisen kannella iltatuuleen Helan går ja lähetän lämpimiä ajatusia entisille naapureilleni Högsåraan. Heiltä ei olisi snapsit ja laulut unohtuneet.

 

Pive 18.12.2015

 

 

 

Merileijonat

 

Manta vei meidät katsomaan merileijonia. Ne asuvat niin pienellä saarella, että päälimmäiset tipahtelevat välillä veteen.

 

Olemme niin lähellä, että paljain silmin näkee hyvin. Yksityiskohtia katson kiikareilla. Merileijonauroksen uintikiiltävä turkki alkaa nousta auringon lämmöstä pörhölle niskasta. Pienen karva hehkuu vaaleana auringossa.

 

Merileijonat nukkuvat sylikkäin, kainalokkain. Tummat silmät avautuvat laiskasti, kaula venyy taakse, haukotus. Takajalka on kuin käsi, jossa on liian suuri nahkahansikas. Lerput sormet heiluvat leukaa rapsuttaessa.

 

Pive 20.12.2015

 

 

 

 

Campamento Kustino

 

Jouluaattoyön vietin Mantan keulahytissä oksennustaudissa. Se oli jo toinen vatsatauti tällä matkalla, raju ja kauhea. Joulupäivän lepäsin. Tarkoituksena oli ollut lähteä vaellukselle Playa Largan taakse, mutta jäimme Mantalle vielä yhdeksi yöksi.

 

Aikaisin aamulla sain kyyneleisen puhelun Suomesta. Vanha koirani Kusti oli kuolemaisillaan. Se oli viettänyt iloisen ja riehakkaan joulun Laanilassa, mutta sitten kunto oli romahtanut. ”Saako antaa piikin”, kysyi veljeni puhelimessa. Annoin Kustille luvan kuolla.

 

Lähdimme vaeltamaan. Poluilla ja nummilla Kusti kulki vierelläni. Kertoilin juttuja Kustin elämästä, muistelin yhteisiä retkiämme. Kävelimme pitkälle, ylitimme joen ja jatkoimme ylös rinteelle missä polku muuttui hankalammaksi kulkea. Lopulta saavuimme kallioiselle aukealle emmekä jaksaneet enää kävellä.

 

Illan hämärtyessä sytytin Kustille kynttilän. Kusti haudattiin Suomessa kotikuusen alle, mutta osa siitä jäi tänne, eteläisimmille kallioille, joissa olen koskaan käynyt. Campamento Kustino, Kustin ikuinen leiripaikka.

 

Pive 26.12.2015

 

 

 

Pingviinit

 

Purjevene Manta lähti urheine seikkailijamiehistöineen kohti Etelämannerta. Meillä oli vilu ja päätimme lähteä pohjoiseen.

 

Katsoin jo lentoja Buenos Airesiin seuraavalle päivälle, kun muistin pingviinit. Ehkä pingviinit olisivat tahtoneet tavata kaukaiset vieraat Suomesta. Ja minustakin olisi oikein mukavaa tavata pingviinit. Kun nyt kerrankin on näin etelään tultu. Sovimme tapaamisen perjantaille ja ostimme lennot lauantaille.

 

Tänään koitti tuo tärkeä päivä. Harkitsimme frakkien vuokrausta Ushuaian pukuvuokraamosta, mutta pukeuduin kuitenkin tummanharmaaseen mekkooni. Pari sanaa pingviiniä olisi hyvä osata, sen jälkeen voi jatkaa espanjalla. Bussissa opas kielsi kättelemästä pingviinejä. Menkää mieluummin kyykkyyn.

 

Olisin voinut kyykistellä pingviinisaaren rannalla vaikka koko päivän. Patagonianpingviinejä oli kaikkialla, istumassa, makaamassa, rapsuttamassa, pesimässä, kävelemässä. Rantavedessä ne uivat kuin delfiinit, hyppivät aaltojen yli, liukuivat nopeammin kuin ehdin katsettani tarkentaa.

 

Sitten rantaan kävelee tomerasti siivet levällään valkokulmapingviini. Se on pukeutunut hyvin perinteisesti kiiltävään mastavalkoiseen asuun. Nokka ja jalat heiluvat kirkkaan oransseina. Valkokulmapingviinit asuvat saarella yhtenä ryppäänä. Piirsin niitä vimmatusti.

 

Yhdellä rannalla seisoi ylväs näky. Sydämeni väpähteli. Hiivimme lähelle. Ja siinä viiden metrin päässä seisoi kuningaspingviini. Rinnassa hehkui kirkas oranssi. Sama oranssi nokassa kääntyi kohti aurinkoa. Suuri pingviini sai minut pakahtumaan.

 

Kuningaspingviinit pesivät Etelämantereen pohjoispuolisilla saarilla. On erikoista, että yksi kuningaspingviini oli nyt päättänyt matkustaa tänne Tulimaahan asti. Oli suuri kunnia tavata.

 

Uusi vuosi on alkanut.

 

Pive 1.1.2016

 

 

 

 

Buenos Aires

 

Buenos Airesissa on koiria, takseja, suuria puistoja ja ilma on lämmintä linnunmaitoa. On kaupunkilaisten lomakuukausi, minne lienevät matkustaneet. Kaduilla mahtuu kulkemaan, jopa fillareilla on tilaa rauhassa ajella. Yhden päivän mekin pyöräilimme, Puerto Maderon rannoilta Bocan rähjäisille kujille - kunnes jossain keskustan vilkkailla kaduilla huomasin käsivarteni palaneen punaisiksi.

 

Innostun katumaalauksista, taidemuseoista ja hyvistä kuppiloista. Ihmiset ovat ystävällisiä, kyselen tietä välillä ihan vain huvikseni jutellakseni. Välillä ahdistun sillä matkailu on rasittavaa. Kun jalat väsyvät kävelemisestä, hotellissa on meteliä keskellä yötä, iskee väsymys ja ulkopuolisuuden tunne.

 

Hyviä hetkiä on piirtely patiolla suuren fiikuksen alla. Jokapäiväinen jäätelöannos. Asiat, joita en ole nähnyt koskaan ennen. Pienet munakoisot, joita mahtui monta kämmenelle. Pienen pulun litistymisesitys naaraan houkuttelemiseksi. Erikoisen näköinen puu, jonka punaisissa kukkaterttujen varsissa maljamaiset kukat. Ja kerran kun juoksulenkin lopuksi kadulla juoksin niin lujaa kuin jaloista lähti.

 

Pive 7.1.2016

 

Klubeja Buenos Airesissa

 

 

Buenos Airesissa syntyi tango. Alkuperäistä tangoa ei löydy enää mistään, se pilattiin kuulemma Pariisissa jo 20-luvulla tekemällä siitä salonkikelpoista. Me jäämme katselemaan tangoesityksiä San Telmon kaupunginosassa. Tangoa tanssivat upeat naiset piikkikoroissa ja vanhemmat herrasmiehet leveissä housuissa. Tanssi on välillä hidasta hiipimistä ja nojautumista, välillä hevosten pillastuneita potkuja.

 

Myös jazz kuuluu Buenos Airesiin. Kävimme konsertissa Thelonius Jazzklubilla. Lintumainen tarjoilija toi gin tonicin. Bändi soitti swingiä, olivat hyviä. Viereisen pöydän rouvilla oli upeat korut ja meikit. Hämärää ja tyylikästä.

 

Yhtenä iltana San Telmossa kadunkulmassa soitti rumpubändi. Yhdyimme saman tien suureen tanssivaan joukkoon. Rytmi veti puoleensa ja fiilis oli loistava. Joka maanantai kulttuurikeskus Konexilla Buenos Airesissa on rumpujuhlat, Bomba del tiempo. Sinnekin menimme tanssimaan satojen ihmisten joukkoon. Suuri rumpuorkesteri, kuuma ilma ja rytmikäs tanssi – hikisenä hyppelimme öisen kaupungin halki takaisin hostellille.

 

Pive 12.1.2016

 

 

 

 

 

 

Suuri jäätelöseikkailu

 

 

Ennen lähtöä mietimme, että rinkkaan olisi kiva ommella kangasmerkki. Sellainen, josta käy ilmi tämän matkan laatu. Päädyimme pingviininkuvaan ja tekstiin: ”Suuri jäätelöseikkailu”. En ehtinyt tehdä kangasmerkkejä, mutta jäätelöä olemme matkan aikana syöneet usein.

 

Argentiinasta saa hyvää italialaistyyppistä jäätelöä ja jäätelöbaareja on joka puolella. Buenos Airesissa söimme jäätelöä joka päivä.

 

Lauantai: Limon mousse/ Dulce de leche pähkinöillä

Sunnuntai: Kiivi-passionhedelmä/ Pistaasi

Maanantai: Passionhedelmä/ Manteli

Tiistai: Barilochen suklaa/ Kirsikka/ Pomelo

Keskiviikko: Andien suklaa/ Mustikka/ Passionhedelmä

Torstai: Sitruuna tropical/A ndien suklaa/ Manteli

Perjantai: Tiedot puuttuvat

Lauantai: Valkosuklaa/ Appelsiini/ Mar del Paltan Dulce de Leche

Sunnuntai: Kookos/ Rocher suklaa/ Passionhedelmä

Maanantai: Pävä ilman jäätelöä!!!

Tiistai: Mate/ Marroc-suklaa/ Tuplamango

 

Paraguay pisti jäätelöasioissa vielä paremmaksi. Jäätelöbaari on joka korttelissa. Tämä ihana seikkailu jatkuu vaan.

 

Pive 17.1.2016

 

 

 

Siesta

 

 

Kun on oikein kuuma, menemme pitkälleen kattotuulettimen alle ja nukahdamme.

 

Paraguay, Villarrica 18.1.2016

 

Etelä-Amerikan sydän

 

 

Kun on matkalla maan ääriin, täytyy välillä käydä myös keskellä.

 

Isoisovanhempani muuttivat Paraguayhin vuonna 1920 banaaneja kasvattamaan. He tekivät pitkän matkan Suomesta laivalla Atlantin yli kauas etelään. Vastassa oli kuumuus, punainen hiekka, sademetsä, savimaja. Lapsista neljä oli mukana ja heistä yksi oli isoisäni Valtteri. He kävivät koulua Villarricassa, lähimmässä pienessä kaupungissa, jonne oli matkaa kymmenen kilometriä. Asuinpaikan tarkempaa sijaintia en tiedä.

 

Olemme siis Villarricassa. Yritän kuvitella millaista täällä oli silloin. Katedraali ainakin oli pystyssä jo sata vuotta sitten, ja yliopiston matalat rakennukset.

 

Hotellimmekin on vanha uusklassinen rakennus lähellä kunnantaloa. Sen korkeaan sinivalkoiseen huoneeseen pakenemme iltapäivän kuumuutta. Sata vuotta sitten ei ollut ilmastointia. Kun tuuli käy pohjoisesta, ulkona on kuuma kuin saunassa.

 

Parina päivänä ajelemme bussilla kaupungin ulkopuolelle. Naapurikunnassa Independenciassa on paljon saksalaisia. Ensimmäiset saksalaiset tulivat samaan aikaan minun sukuni kanssa. Hekin alkoivat viljellä maata. Saksalaisia oli paljon, ja sodan jälkeen tuli lisää. Tapaamme saksalaisen, joka kertoo että vieläkin niitä tulee, eläkeläisiä lämpimään. Hän kertoo myös, että banaaneja on oikeastaan aika työläs ja vaikea viljellä täällä. Eikä niistä paljon maksetakaan.

 

Jos isoisoisäni perhe olisi jäänyt Paraguayhin, olisin mahdollisesti soijaviljelijän tytär. Eri näköinen, eri niminen - eri ihminen. Soijaa täällä kasvatetaan eniten. Paraguay on maailman toiseksi suurin soijan viejä.

 

Oli se sitten kuumuus, banaanin kasvattamisen vaikeus, vieraudentunne tai jokin muu syy, minun sukuni ei jäänyt Paraguayhin. Kolmen vuoden jälkeen he palasivat kotiin. Johonkin oli säilötty rahat paluulippuun. Paraguay jäi seikkailuksi sukuni tarinaan.

 

Olen ilahtunut siitä, että Villarrica on niin kaunis pieni kaupunki, jossa matkailijan on oikein viihtyisää vierailla. Puiston laidalla on ravintola ja jäätelöbaari. Mangopuut pursuavat hedelmiä ja ihmiset ovat ystävällisiä. Vieressä on kansallispuisto ja Paraguayn korkein vuori.

 

Löydämme autonkuljettajaksi Carlosin. Hän vie meidät kansallispuistoon, vesiputoukselle, josta nousee polku viidakon läpi vuorelle. ”Paraguay ei ole mitään pyssymiehiä, sanoo Carlos. ”Paraguay on tranquilo, rauhaa. Ja tämä on Paraguayn sydän.”

 

Uin kirkkaassa suvannossa vesiputoussuihkun alla. Olen Etelä-Amerikan sydämessä, omien juurieni kauimmaisissa lonkeroissa.

 

Pive 22.1.2016

 

 

 

Rio de Janeiro

 

 

Paraguayn jälkeen päätimme lähteä rannikolle. Otimme bussin suoraan itään, Sao Paulon kautta Rio de Janeiroon. Rio de Janeiro on legendaarinen kaupunki. Olen lukenut ja kuullut kymmeniä tarinoita Riosta – ja vielä enemmän lauluja. En silti koskaan uskonut tulevani tänne, ajattelen että suurkaupungit kuuluvat joillekin muille ihmisille. Minä kuulun pikkukylien autioilla rannoille.

 

Riossa on hämmästyttävät maastonmuodot. Kerrostalojen takaa nousevat kalliojyrkänteet kohti taivaita, pitkän hiekkarannan päässä on vihreät sokeritoppakukkulat.

 

Asuimme ensimmäiset yöt Ipanemassa pitkän hiekkarannan reunalla. Yhden päivän kuljimme rannoilla ja kaduilla, toisen kokonaisen päivän ihastelimme puita kasvitieteellisessä puutarhassa. Kaduillakin ihastelen puita alituiseen. Orkideat ja kärhöt kasvavat puiden rungoilla.

 

Myöhemmin muutimme Santa Teresaan, joka on kaupunginosa lähellä keskustaa. Kadut muuttuvat rappusiksi, puut ja talot nousevat vihreille rinteille ja pieni keltainen raitiovaunu ajaa kapeilla kujilla. Tulee tuttu tunne, ja Markku sanoo sen ensin ääneen:”Ihan kuin Lissabonissa.”

 

Olemme ihastelleet ja hämmästelleet Rion nähtävyyksiä jo viisi päivää, kun näen kaikkein hienoimman asian. Jyrkällä Santa Teresan kujalla kiipeilee kukkivia köynnöskasveja sähköjohtorykelmissä ja siellä kiipeilee jotain muutakin. Ne ovat silkkiapinoita. Suloisia harmaaturkkeja, puhtaan valkoiset korvatupsut, raidallinen häntä. Liikkuvat kissaakin ketterämmin.

 

Innostun aina kun näen uusia eläimiä. Tällä matkalla uusia eläimiä ovat olleet pingviinit, albatrossit, merileijonat, nenäkarhut, suuret liskot, valtavat siniset perhoset, kolibrit, vesisika, opossumi ja nyt valkokulmasilkkiapina.

 

Illalla kuuntelemme ravintolassa kahden nuoren miehen soittoa. Mukavaa brasilialaista musiikkia. Piirrän heidät silkkiapinoiksi. Saksofonistin mielestä olen hassu.

 

 

27.1. 2016 Pive

 

 

 

Paratiisisaari

 

 

Rio de Janeirosta olisi enemmänkin kerrottavaa, mutta se saa jäädä myöhemmäksi. Olemme tulleet viikoksi toiseen maailmaan. Rion eteläpuolella on Ilha Granden saari. Kuulin siitä ensimmäistä kertaa reilu vuosi sitten, kun Manta purjehti näillä vesillä. Auli kertoi, että saarella voi kulkea viidakkopolkuja ja kuulla mölyapinoita.

 

Karnevaali on alkamassa ja se tarkoittaa paljon muutakin kuin sambaa Riossa. Brasilialaisilla on viikko lomaa ja monet lähtevät karnevaalien ajaksi vaikkapa lomailemaan Ilha Grandelle. Täällä on valtavasti muitakin ihmisiä.

 

Asumme leirintäalueella, joka on kummallisin leirintäalue, jossa olen ollut. Se on muureilla aidattu hiekkainen piha saaren ainoassa kylässä. Siellä olemme nyt nukkuneet neljä yötä nihkeänä hiestä, hiekasta, hyttysmyrkystä, suolavedestä, aurinkorasvasta ja mangomehusta.

 

Saari on suuri ja kaunis. Täällä ei ole autoja, kylästä toiseen pääsee kävellen. Puut antavat suojan poluille ja helteelläkin voi kävellä kukkuloiden yli. Polut laskeutuvat hiekkarannoille. Yhdellä vaaleahiekkaisella rannalla mietimme kuinka paljon värejä tarvitaan paratiisiin. Ehkä mahdollisimman vähän: sininen, valkoinen ja vihreä riittää.

 

Snorklausretkellä poltin pehvani auringossa ja tapasin sukelluksissa viisi kummastunutta mustekalaa. Rannalla varjossa istuessani ihailen vihreitä rinteitä, saaren puiden peittämiä kukkuloita. Siellä täällä on puussa valkoiset tai häikäisevän violetit kukat. Kuinka voisin tarpeeksi ylistää näitä puita.

 

Korkealla metsän puissa näimme suuria apinoita. Tunnistin ne myöhemmin kuvien perusteella mölyapinoiksi, vaikka ne olivatkin nyt hiljaa. Toisaalla kyllä kuulimme apinoiden omituista mylvintää, mutta nämä katselivat meitä pää kallellaan, rapsuttivat vatsaansa ja kulkivat latvuksissa puusta toiseen. Kauniita pörröisiä ja ketteriä eläimiä.

 

Pive 4.2.2016

 

 

 

 

Etelä-Amerikka

 

Etelä-Amerikka on valtava. Lähdimme matkaan sen eteläisimmästä kärjestä. Meillä ei ollut mitään matkasuunnitelmaa. Vain hajanaisia ajatuksia: Buenos Airesiin, Titicacajärvelle, Ecuadorin pilvimetsiin, ehkä Karibialle, miksei Kuubaankin. Päädyimme kuitenkin Paraguayhin ja Brasiliaan. Sitten emme enää osanneet päättää.

 

Kerran olimme jo ostamassa lentoja Bolivian pääkaupunkiin La Paziin, mutta lentoyhtiön varausjärjestelmässä oli häiriö. Harkitsimme neljänkymmenen tunnin bussimatkaa Chilen Andeille.

Ajatus valtavan Etelä-Amerikan tutkimisesta alkoi väsyttää. Yhtäkkiä päätimme lähteä Uuteen-Seelantiin. Siellä on viileämpää, turvallisempaa ja rannat lähempänä. Ja sijaitseehan Uusi- Seelantikin maan ääressä.

 

Kun olimme ostamassa lentoja, huomasimme että ennen sitä on hoidettava Suomessa passi-, pankki-, vakuutus-, ajokortti- ja työasioita. Ostimme lennot Roomaan. Lauantaiaamuna aikaisin istuimme veneessä matkalla Rio de Janeiron lentokentälle. Kentällä selvisi, että lentovaraus ei ollut onnistunut. Teimme uuden varauksen Sao Paulosta Roomaan. Ja matkustimme seitsemän tuntia bussilla Sao Pauloon.

 

Minua jännitti saapua Etelä-Amerikan suurimpaan metropoliin keskellä yötä. Olimme saaneet jo kokea mantereen vaarallisuuden, kun kävelimme Riossa keskellä päivää suoraan ryöstäjien syliin. Vasta oma kokemus yhtäkkisestä vaarasta sai ymmärtämään ihmisten jatkuvat varoittelut. Ainoa vaihtoehto Sao Paulossa on ottaa bussiasemalta taksi suoraan hotelliin. Hotellin turvassa ihmettelimme, mitä kaupunki meille mahtaa seuraavana päivänä tarjota.

 

Koska meillä oli vain yksi sunnuntaipäivä aikaa Sao Paulossa, valitsimme suunnaksi kaupungin tärkeimmän taidemuseon MASPin. Se sijaitsee Avenida Paulistalla, jota reunustaa vieri vieressä korkeuksiin nousevat pankkirakennukset. Koko leveä avenida oli suljettu sunnuntaiksi autoilta ja ihmiset pyöräilivät, juoksivat ja rullaluistelivat. Taidemuseon kohdalla oli puisto, jossa kauniita kivettyjä polkuja ympäröi tiivis monimuotoinen metsä.

 

Sao Paulo tarjosi viimeiseksi Brasilian päiväksemme yllättävän kepeän sunnuntain. Taidemuseon aukiolla soitti swing-orkesteri. Vanhoja torvia ja rumpuja, karnevaalien kunniaksi typerän näköisiksi pukeutuneita ihmisiä. Liityimme joukkoon, joka hitaasti tanssien ja soittaen kulki Paulista Avenidaa pitkin. Oli ilahduttavaa tanssia keskellä tietä, ympärillä kaksikymmenkerroksiset pankkirakennukset.

 

Pive 7.2.2016

 

 

 

 

Himputin matkat

 

 

On kulunut kuukausi siitä, kun vietimme viimeistä sunnuntaita Brasiliassa. Tässä välissä olemme käyneet Roomassa ja Suomessa. Olen sairastanut eksoottisen pilkkutaudin, maalannut ateljeella Ushuaian maisemia, tehnyt veljen lasten kanssa retkiä lumiseen metsään.

 

Hoidimme tarvittavat vakuutus-, viisumi-, pankki- ja ajokorttiasiat ja perustimme matkatoimiston nimeltä Himputin matkat.

 

Oikeastaan olin jo saanut matkustamisesta tarpeekseni. Mutta Markun vuorotteluvapaa ja Suomen talvi jatkuu ja pari kuukautta voisi vielä matkustaa maan äärissä. Tavallinen ateljee-elämä Suomessa on kuitenkin niin paljon helpompaa, joten yhtenä päivänä tokaisin matkasuunnitteluun turhautuneena: Himputin matkat!

 

Himputin matkat on matkatoimisto, jossa työntekijät saavat itse matkustaa ja matkustajat itse tehdä työt. Olemme tilanneet Himputin matkoilta kuukauden luontokierroksen Uudessa Seelannissa ja kuukauden taideresidenssejä Australiassa.

 

Nyt olemme Uudessa Seelannissa. Maisemat ovat upeita, vaikka ei löytäisikään kaikkein upeimmille paikoille. Himputin matkat on onnistunut vuokraamaan meille auton ja majoittaa meidät teltassa. Vihreillä nummilla, joka yö eri paikassa.

 

Pive 7.3.2013

 

 

 

Kävelyjä

 

 

Uusi-Seelanti on kävelijän maa. Mutta ei täällä teillä ja kaduilla kuulu kävellä. Kävely aloitetaan ajamalla kävelypolun päässä olevalle parkkipaikalle autolla. Meillä on Corolla - takaluukussa leiriytymisvälineet, takapenkillä ruokakasseja sekä kylmäkaappina styroksilaatikko, takaikkunalla kuivumassa uikkarit ja pyyhkeet. Jaloissa pyörii rannoilta kerättyja kiviä ja simpukoita.

 

Parkkipaikalla vedämme jalkaan vaelluskengät. Kävelypoluille johtavista kylteistä näkee varusteiden tarpeet, matkat on ilmoitettu tunteina. Kahden tunnin kävely on kiva, jos aikaa on vähemmän. Mukaan kamera, luonnoslehtiö, vesipullo, hattu, pari voileipää. Viiden tunnin kävelylle otetaan mukaan lounas. Kahdeksan tunnin kävely on niin pitkä, että pitää lähteä aamuvarhaisella.

 

Polut kulkevat rannoilla ja rinteillä, halki puskien ja kauripuumetsien. Ne löytävät näköalapaikat ja vesiputoukset. Nummet ovat vihreät, metsät tiheät. Syrjäisiltä rannoilta löydän suuria simpukankuoria ja tutkin rantaan ajautuneita puunpaloja sekä kuolleita pallokaloja ja pingviinejä.

 

Ja kun palaamme takaisin autolle, riisumme vaelluskengät, lepäämme hetken nurmikolla ja jatkamme matkaa seuraavalle telttapaikalle.

 

 

Pive 9.3.2016

 

Telttapaikka

 

 

Uudessa-Seelannissa ei saa telttailla missä huvittaa. Pitää olla virallinen telttapaikka. Ensimmäisenä iltana ajoimme leirintäalueen pihaan ja minulta tuli itku. Telttapaikat olivat ruutuja tasaisella nurmikolla, vieressä asuntovaunut ja matkailuautot. Ilmassa lensivät frisbeet ja kyljysten tuoksu. Luonnosta ja rauhasta ei ollut tietoakaan. En voi elää tällaisessa paikassa.

 

Sitten Markku löysi DoC:in esitteen. Department of Conservation on paikallinen Metsähallitus. Se hallinnoi kansallispuistoja ja niiden yhteydessä olevia leiripaikkoja. DoC:in telttapaikat eivät näytä leikkikentiltä, ne näyttävat luonnolta. Ja samalla kun yövymme kansallispuistojen vieressä olevissa telttapaikoissa, pääsemme tekemään kävelyjä hienoihin paikkoihin.

 

Yritämme saapua uudelle telttapaikalle ennen pimeää. Ensin pystytämme teltan, ja sitten hämärän laskeutuessa laitamme retkikeittimellä illallista. Suklaapalan ja viskitilkkasen nautimme pimeässä. Yläpuolelle kaareutuu linnunrata jonka eteläpuolen tähdet näyttävät joka yö uusilta ja ihmeellisiltä.

 

Näillä leiripaikoilla ei ole suihkuja, mutta minusta on hauska olla aamuisin urhea ja käydä peseytymässä purossa. Nopeasti kylmään virtaavaan veteen ja uusi päivä alkaa.

 

Tänään leiriydymme pienen järven rantaan. Vesi on uimalämmintä. Menen uimaan pimeässä tummaan veteen. Tähtitaivas ja pehmeys.

 

 

Pive 9.3.2016

 

 

 

Smaragdi

 

 

Kävelemme kohti punaista kraateria. Olemme lähteneet liikkeekke aamuvarhaisella. Maisemat muuttuvat karuiksi ja ilma kylmemmäksi. Maisemat ovat kummallisia, tulivuorten katuja kuumaisemia.

 

Punainen kraateri on korkealla. Sen laidoilla tuulee. On punaista ja mustaa laavaa, violetinharmaata ja seepiaa. Mutta kaikkein ihmeellisin väri lammissa kraaterin toisella puolella. Emerald lakes – smaragdinvihreät lammet. Yksi on läpikuultava smaragdi, kaksi maitomaista turkoosinvihreää. Rannoilta nousee höyry. Olemme aktiivisilla tulivuorilla.

 

 

Pive 13.3.2016 Tongariro

 

 

Melontaa

 

Vuokrasimme kajakin viideksi päiväksi ja lähdimme melomaan Marlborough Soundseille. Kajakki on kaksikko ja meidän lisäksi siihen on pakattu leiriytymisvälineet, paljon ruokaa ja juomaa ja vaihtovaatteita vedenpitävissä pusseissa. Myrskylyhty mahtui mukaan, mutta kirjat eivät.

 

Minä istun edessä ja melon. Takana Markku meloo ja ohjaa. Hän on kokenut merimeloja. Minä olen harjoitellut muutaman kerran viime syksynä Helsingin vesillä. Melomme rantaa myöten, ylitämme laivaväylän, kierrämme pienen saaren ja otamme suunnan kohti vastapäisiä niemenkärkiä.

 

Aion aloittaa rauhallisesti, jotta lihakset eivät kipeytyisi. Mutta kun lopulta saavumme leiripaikan rantaan, kipuan kajakista kuin vastasyntynyt vasikka honteloille jaloille.

 

Seuraavana päivänä melonta on tuskallista. Sattuu kylkeen,vatsaan, selkään, käsiin, hartioihin. Silti on pakko heiluttaa melaa edestakaisin, edes myötätuuli ei vie meitä perille ilman sitä. Keskityn varpaisiin, niihin ei satu. Ja lasken melanvetoja. En pääse edes viiteenkymmeneen ennen kuin on levähdettävä.

 

Melonnassa kivaa on rantojen koluaminen. Hiljaa vedenrajassa voi lipua matalikon yli, katsella vihreää vettä, simpukoita ja hylkeitä. Toinen kiva asia on tauko autiolla rannalla, eväitä, uinti, lepo puolivarjossa. Ikävää melonnassa on että suolavesi roiskuu, vaatteet kastuvat, vyötärölle tulee hiertymiä, käsiin rakkoja ja joutuu melomaan että pääsee eteenpäin.

 

Illalla saavumme Blumine Islandille. Leiripaikka on kaunis ja koko saari on vain meille kahdelle. Pidämme lepopäivän ja vasta sitten aloitamme pitkän matkan takasin.

 

Kajakissa istuminen ei satu enää. Melonta ei tunnu kovin kauhealta. Se ei tunnu yhtään kauhealta. Huomaan melovani pitkiä aikoja yhteen menoon. Taidan laskea, jos vaikka pystyn sata vetoa putkeen. Tulee viisisataa. Tuhat. Tuhatviisisataa. Käsittämätöntä. Ja aika mukavaa.

 

Viimeisen yön leiripaikalle tulee muitakin melojia. Markulla on flunssa, vähän kuumetta. Minun pitää siis meloa vähän enemmän. Ja viimeisenä päivänä selviämme takaisin kaupunkiin tuntia ennen luvattua aikaa. Matkalla lounas autiolla saarella ja hyvää uudenseelanninmerikarhuseuraa.

 

Pive 22.3.2016

 

 

 

Leiripaikka

 

 

Kuu valaisee rannan. Minä odotan pingviinejä yöksi kotiin.

 

Pive 20.3.2016 Blumine Island

 

 

 

Take me to the river

 

Polku vie meidät joenrantaan, puikkelehtii suurten puiden alta vihreän veden äärellä. Palmujen rungot on päällystetty köynnöskasveilla ja kalliot kirkkailla sammalilla.

 

Käyn uimassa joen viileässä vedessä, ankeriaan uitua alavirtaan. Polku jatkaa matkaa joenrannan viidakossa ja me alamme muistella joki-aiheisia lauluja. By the rivers of Babylon, Cry me a river, Take me to the river, River of dreams, River runs red, Moody river, Varrelle virran...

 

Vain yhden laulun osaan kokonaan, se on Eppu Normaalin Rannalla vihreän joen. Täällä se on, vihreä joki.

 

Pive 28.3.2016 Pororari river walk

 

 

 

 

 

Kuumia kylpyjä ja santakärpäsiä

 

 

Ajamme Eteläsaaren halki lännestä itään. Ajamme Lewis passin kautta, koska siellä on kuumia lähteitä.

 

Etelän alpeilla on jo viileää, mutta kuumien lähteiden vesi on viisikymmentä asteista. Menemme pieneen Maruia Springs kylpylään. Lähimpään naapuriin taitaa olla tunnin ajomatka. Kylpylässä on hiljaista. Laskeudumme luonnonkivialtaisiin ja katselemme vuorille.

 

Minä pidän kuumista lähteistä, mutta niin pitävät santakärpäsetkin. Ne ovat pieniä kärpäsiä, jotka purevat kipeästi ja noiden paukamat eivät lakkaa koskaan kutiamasta. On pakko siirtyä sisälle.

 

Pidän myös sisäaltaasta. Vesi on mustaa, koska siinä kasvaa terveellistä mustaa levää. Höyry nousee ikkunaa vasten ja vuoren vihreä rinne nousee rauhoittavana edessä.

 

Nukuimme yön teltassa joen rannassa ja aamulla ajoimme muutaman kilometrin paikalle, jossa kuumia lähteitä on luonnossa aivan joen vieressä. Joku oli kaivanut kivikkoon pari allasta ja vesi oli niissä juuri sopivan lämpöistä aamukylvylle.

 

Kylpy kesti vajaan minuutin, sillä santakärpäsiä tuli paikalle noin miljoona. Äkkiä vaatteet päälle ja karkuun.

 

Pive 30.3.2016

 

 

 

Blue Mountains

 

 

Uuden-Seelannin jälkeen matkustimme Australiaan. Minulla asuu serkku perheineen Sydneyssä ja asetuimme asumaan heidän kotinsa alakerrassa olevaan pikkuasuntoon. Kaiken matkustamisen jälkeen oli mukavaa asettua hetkeksi aloilleen. Tahdoin laittaa ruokaa ja leipoa, viettää aikaa perheen kanssa ja tutustua naapureihin.

 

Teimme myös retkiä keskustaan, museoihin ja rannoille. Pisin retki oli Blue Mountainsin kansallispuistoon.

 

Vaellusreitti oli määritelty erittäin vaikeaksi. Leiripaikka oli kumipuumetsässä viiden tunnin kävelymatkan päässä kanjonin reunustamassa laaksossa. Ei se varmaan kovin vaikea voi olla, ajattelin. Australialaiset vaan menenvät joka paikkaan autolla, ja jos autolla ei pääse, se on vaikeaa.

 

Opastuskeskuksesta saimme lainaksi hätälähettimen. Jos käärme puree, apu löytää lähettimen avulla paikalle. Laitoin sen rinkan ylätaskuun.

 

Maisemat olivat kuin Grand Canyonilla, tai ainakin luulen niin. Kallioseinämä laskeutui pystysuorana alas satoja metrejä. Siihen seinämään polku oli rakennettu. Se oli jyrkkä ja huimaava.

Varovasti laskeuduimme alas alas alas rinkkojen painoa jarrutellen.

 

Ylhäältä suihkusi vesiputous. Lopulta polku pääsi alas seinämältä ja jatkoi puron vartta alas laaksoon. Ennen päimeää olimme hiljaisella leiripaikalla suurten sinitarran väristen eukalyptusrunkojen keskellä. Yöseurana meillä oli vain viheltävä varis.

 

Jalat joutuivat koville laskeutumisessa, mutta seuraavan päivän koitos jännitti vielä enemmän. Meidän piti kiivetä pois täältä. Lähdimme aikaisin ja aloimme nousta rinnettä ylös. Polulle oli tehty askelmia kivistä ja puista, oli kallioon hakattuja koloja ja puiden juuria. Hidasta kipuamista, ponnistuksia.

 

Ylhäällä odotti näköalapaikat käärittynä sumuun ja kostea taivallus puskien halki. Takaisin Sydneyhin saavuimme väsyneinä ja onnellisina. Kahtena seuraavana päivänä oli mahdotonta kulkea rappusissa uikuttamatta kivusta. Blue Mountains vei jalat alta.

 

 

Pive 9.4.2016 Sydney

 

 

 

 

Tasmania

 

 

Matka maan ääriin on tuonut meidät taas etelään. Jossain tuolla meren takana on Antarktis. Olemme Tasmaniassa, Australian eteläpuolella.

 

Asumme viikon pienessä puisessa mökissä kuvanveistäjä Matt Calvertin studiolla. Joka aamu maalaan kuviani studion suurten ikkunoiden ääressä. Öisin nukumme pienessä mökissämme. Kengurut hyppivät ulkona tömps tömps tömps.

 

 

Pive 15.4.2016

 

 

 

Majakka maan ääressä

 

Tasmania on saari Australian eteläpuolella. Bruny Island on saari Tasmanian eteläpuolella. Bruny Islandin eteläkärjessä on Cape Brunyn majakka. Tulimme tänne, koska ajattelin, että tämä on sopiva paikka lopettaa Matka maan ääriin-tarina.

 

Toisen Tasmanian viikkomme olemme viettäneet taiteilijaresidenssissä Bruny Islandilla. Olen piirtänyt ikkunan ääressä pieniä kuvia, välillä pihalla hyppiviä kenguruita. Pitkään en ole malttanut istua piirtemässä, sillä saaren kauniit rannat ja metsät ovat kutsuneet kävelemään.

 

Pingviininkin tapasimme tällä saarella kerran iltahämärissä. Niillä on tapana asua maan äärissä.

 

Pitkä matkamme on lopuillaan. Ensi viikko on jo kotimatkaa: Hobart, Kuala Lumpur, Singapore, Helsinki.

 

Matka on ollut kaunis. Valtavasti hienoja paikkoja, yhteisiä elämyksiä. Ne eivät unohdu, sillä matkapäiväkirjaan on tallennettu yksityiskohdat. On Markun ottamat tuhannet valokuvat ja minun paksu akvarellipinoni. On simpukka-, kivi-, fossiili-, ja käpykokoelma.

 

Cape Brunyn majakka seisoo avoimella mäellä ja osoittaa eteläiselle valtamerelle. Se on juuri sellainen kuin majakan pitääkin olla. Sellainen, mihin muumipappa vei perheensä asumaan. Katajaa, heinikkoa, kalliota - alhaalla valkohiekkainen ranta.

 

Kävimme uimassa kylmässä vedessä. Kiitollisina sanomme hyvästit etelän merille.

 

 

Pive 23.4.2016